Lastenklinikalla saatu tehohoito pelasti Alexandran ja Patrician
Tuplajättipotti!Etuajassa maailmaan kiirehtineen keskosvauvan selviytyminen terveenä elämään on vanhemmille Loton jättipottiin verrattava ihme. Espoolaiseen von Sybelin perheeseen osui kesällä 2000 kerralla kaksi jättipottia – reilun kilon painoisina syntyneet Alexandra ja Patricia selvisivät tehohoidon avulla elämänsä vaikeat alkupäivät!
Tuhansien muiden suomalaisperheiden tapaan Satu ja Rasmus von Sybel valmistautuivat perjantaina 23. kesäkuuta 2000 juhannuksen viettoon. Edessä oli lyhyt automatka Helsingistä mökille Sipooseen – ja hyvä niin, sillä perheen Satu-äiti tuskin viitsisi pitempää matkaa autossa istuakaan. Kahta vauvaa vatsassaan kantavalle äidille kesäinen autoajelu ei todellakaan ole herkkua.
Satu oli kuitenkin hieman epävarma mökkimatkan suhteen. Kolme viikkoa aiemmin lapsivesi oli jo hieman tihkunut, mutta sairaalassa vietetyn viiikonlopun myötä tilanne oli rauhoittunut. Vaikka vauvojen laskettu aika olikin vielä yli kahden kuukauden päässä, Satu ei osannut olla täysin levollisin mielin.
— Minulle tuli tunne, että ennen lähtöä kannattaisi käydä Naistenklinikalla tarkistuttamassa tilanne, Satu muistelee neljä vuotta myöhemmin.
Joskus kannattaa luottaa vaistoonsa. Naistenklinikalla selvisi, että mökille ei ole asiaa.
Odottelua – ja hätäleikkaus
Tutkimuksissa todettiin, että jotain oli pielessä. Toinen istukka näytti olevan hieman irti. Pienokaisten sydänääniä tarkkailtiin jatkuvasti – oli oltava valmius hätäleikkaukseen, jos vauvojen tila huononisi. Alkoi odottelu.
Vielä yhdeltätoista juhannusaattoiltana vanhemmille sanottiin, että isä voisi lähteä kotiin nukkumaan. Yöunet jäivät kuitenkin lyhyiksi. Satu soitti miehelleen kahden aikaan ja sanoi, että sopii palata klinikalle.
– Rasmus saapui klinikalle 27 minuuttia puheluni jälkeen. Hän ehti juuri näkemään, kun ensimmäistä vauvaa nostettiin vatsastani, Satu kertoo.
Lopulta kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kun päätös hätäleikkauksesta oli tehty, leikkaussaliin mm. tuotiin valmiiksi kaksi keskoskaappia. Kaiken kaikkiaan Sadun ympärillä hääräsi leikkaustilanteessa yhdeksän hoitohenkilökunnan jäsentä.
Hätäleikkauksessa pelastettiin ensin tyttö, jonka istukan tiedettiin olevan osittain irti. Molemmat pienokaiset kytkettiin välittömästi hengityskoneeseen ja kiidätettiin Naistenklinikalta Lastenklinikalle. Satu ehti nähdä lapsistaan vain vilauksen.
– Loppuvaiheissa tilanne oli hyvin kriittinen. Jos leikkausta olisi odotettu vielä puoli tuntia, on mahdollista, ettei Patricia olisi selvinnyt. Hänen istukkansa oli irronnut ja lapsivesi veristä, Satu kertoo.
Tyttöjen syntymäpainoissa oli parinsadan gramman ero. Ensimmäisenä päivänvalon nähnyt tyttö, joka myöhemmin sai nimen Patricia, painoi 1050 grammaa. Kaksi minuuttia myöhemmin syntynyt Alexandra oli 1240 gramman painoinen.
– Lääkärit epäilivät, että Patrician istukka oli ollut löysällä pitempään, sillä hän oli niin paljon pienempi. Jossain vaiheessa ravinnon saanti oli heikentynyt, Satu kertoo.
Down-lapsi?
Satu toipui leikkauksesta nopeasti, mutta henkinen hätä oli suuri. Epätietoisuus tyttöjen tulevasta kohtalosta aiheutti tuskaa. Lapsensa hän näki ensimmäisen kerran vasta lauantaina iltapäivällä.
Kun Satu ja Rasmus saapuivat Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolle, lääkärit olivat tekemässä pienokaisille hoitotoimenpiteitä. Vanhemmat joutuivat odottamaan käytävän puolella. Jälkikäteen ajatellen "aikalisä" oli äärimmäisen hyödyllinen, sillä odotellessaan he tutustuivat osaston aiempiin asukkeihin.
– Käytävän seinille oli kiinnitetty kuvia ja kuvasarjoja keskosista, jotka olivat selvinneet. Se lohdutti vähän, Satu muistelee.
Satu tunnustaa, että tyttärien näkeminen oli hänelle shokki.
– On aika hirveän näköistä, kun niin pieni on kytkettynä hengityskoneeseen. Piuhoja tuli ja meni. He olivat hurjan näköisiä.
Ensitapaamisen tärkein anti oli tieto, että molempien vauvojen tilanne oli stabiili. Hoitajien mukaan hengenvaaraa ei enää ollut.
Äidin silmät huomasivat kuitenkin pienen yksityiskohdan – Alexandran silmät.
– Olin aivan varma, että hänellä on Downin syndrooma. Hänen silmänsä olivat sen näköiset.
Kaikki myöhemmin otetut aivokuvat todistivat äidin aavistukset vääriksi. Alexandra oli täysin terve, mutta äiti ei sitä uskonut vielä pitkään aikaan.
– Sanoin usein miehelleni, että katso nyt noita silmiä...
Satu toipui nopeasti hätäleikkauksesta. Hänet kotiutettiin Naistenklinikalta jo reilun vuorokauden jälkeen.
– En kestänyt olla siellä, koska kaikilla muilla äideillä oli vauvansa ja minulla ei. Pääsin kotiin, koska asuimme tuolloin vain kymmenen minuutin matkan päässä Lastenklinikalta.
Kotiuttaminen ei tarkoittanut sitä, että hän olisi kotona viihtynyt – päin vastoin.
– Me oikeastaan asuimme Lastenklinikalla. Jos tytöille tehtiin joku toimenpide, poistuimme hetkeksi, mutta muuten olimme siellä käytännössä koko ajan.
Juhannussunnuntaina Satu ja Rasmus kävivät pitkän ja perusteellisen keskustelun lääkärin kanssa. Vanhempien henkisen toipumisen kannalta keskustelu oli jättimäisen tärkeä.
– Meille kerrottiin kaikki ennusteet. Saimme tilanteesta positiivisen vaikutelman ja tuli turvallinen olo. Lääkäri ymmärsi myös, että tarvitsemme aikaa sulatella tilannetta.
Hätäsynnytyksen aiheuttama järkytys oli kuitenkin yhä niin pinnassa, ettei Satu muista keskusteluista kaikkia yksityiskohtia.
– Tilanne tuntui jopa epätodelliselta. Tuntui, ettei hän edes puhu minun lapsistani, Satu muistelee hymyillen.
– Minulla oli aluksi kauhea kuolemanpelko varsinkin Patriciasta. Hän oli niin pieni, etten uskonut hänen selviytyvän.
Päivät Lastenklinikalla olivat pääosin läsnäoloa ja preppauskurssia tulevaan. Hoitotoimenpiteisiin vanhemmat eivät osallistuneet, mutta pikkuruisten vauvojen hoitoa koskevat tiedot sisäisti keskoskaapin vieressäkin tehokkaasti.
Kätilöopiston kautta kotiin
Viiden vuorokauden iässä pienokaiset siirrettiin Lastenklinikalta Kätilöopistolle. Vanhemmille se oli huojentava merkki paremmasta.
– Siinä vaiheessa fiilikset olivat jo paljon paremmat. Olimme vakuuttuneita, että molemmat tytöt jäävät henkiin. Se kamala alkukokemus letkujen ja putkien kanssa oli myös ohi. Letkuja oli toki yhä, mutta esimerkiksi hengityskonetta he eivät enää tarvinneet.
Kätilöopistolla vanhemmat pääsivät aktiivisemmin osallistumaan lasten hoitamiseen. Myös sylihetket pidentyivät. Ensivisiitti Sadun sylissä oli kestänyt kymmenisen sekuntia, mutta puolentoista viikon iässä sylittelystä nautiskeltiin jo kymmenen minuutin ajan. Paijaaminen oli helpompaa, kun pienokaiset voitiin jo ottaa ulos keskoskaapista – Lastenklinikalla heitä hoidettiin kaapissa, sen seinillä olevien käsiaukkojen kautta.
Kätilöopistolla pienokaisten toipuminen eteni ilman takapakkeja. Kuukauden ikäisinä tytöt pääsivät ensimmäiselle kotilomalleen. Viikkoa myöhemmin, elokuun 1. päivänä, tapahtui kotiutus. Alkoi arki.
"En nukkunut lainkaan"
Kotiutuspäätös oli vanhemmille viimeinen vahvistus, että taistelu oli kääntynyt voitoksi. Uudet haasteet odottivat kuitenkin kotona.
– En osannut nukkua lainkaan, Satu kertoo.
– Mieheni piti sanoa minulle, että ota nyt tunnin torkut, hän seuraa lapsia ihan varmasti koko ajan.
Äidin aistit olivat äärimmäisen herkässä. Kun sängystä kuului pienikin kahahdus, Satu meni tarkistamaan tilanteen.
– Pahin vaihe kesti noin 2–3 viikkoa. Sitten opimme hoitorutiinit ja huomasimme, että vauvat todella nukkuivat. Silloin uskalsin itsekin nukkua vähän.
Tilannetta ei helpottanut se, että tytöillä oli täysin erilainen unirytmi. Alexandra nukahti illalla helposti ja heräsi aikaisin aamulla. Patricia ei puolestaan tahtonut nukahtaa illalla millään, mutta aamulla hän olisi nukkunut vaikka kuinka pitkään.
Tyttöjä ruokittiin aluksi kellon, ei nälän mukaan. Ruokailuajat oli tarkkaan määritetty, ja niistä pidettiin kiinni. Erilainen unirytmi ja tarkat ruokailuajat eivät todellakaan olleet helppo yhdistelmä.
– Olisi luullut, että sairaala-aika, jolloin myös ruokailtiin kellon mukaan, olisi auttanut heitä yhteisen rytmin löytämisessä, mutta ei se niin mennyt, Satu naurahtaa.
Kaikki vastasyntyneet näyttävät pieniltä, mutta kuvitelkaapa keskosia! Kaupan vaipat eivät aluksi tule kyseeseenkään, koska ne ovat aivan liian isoja. Satu ja Rasmus saivat klinikalta puhelinnumeron Libero-tehtaalle, josta erikoistilauksella saatiin pikkuruisia keskosvaippoja. Keskostutit puolestaan ovat niin pieniä, ettei klinikalta saanut niitä turvallisuussyistä edes kotiin mukaan. Vaarana oli, että lasten kasvaessa minitutti eksyy suuhun ja juuttuu kurkkuun. Tavallinen äidinmaidonkorvike oli kielletty, tyttöjä piti ravita erityisellä apteekista saatavalla Pre-Tuttelilla. Lisäksi heille annettiin rautalääkitystä ja keskostippaa.
Salkkareihin!
Perheen esikoinen Heidi oli kesällä 2000 onnekas. Juhannusta seuranneelle viikolle hänelle oli varattu lomamatka, joten sattumalta hän pääsi pois perhettä ravistelleen myrskyn silmästä. Kun hän palasi kotiin, kriittisin ensimmäinen viikko oli ohi.
Heidi oli keskeisessä roolissa tapahtumasarjassa, joka vei Alexandran ja Patrician televisioon vain muutaman kuukauden iässä lokakuussa 2000.
Heidi lähetti Salatut Elämät -sarjan tuotantoyhtiöön hakemuskirjeen, jossa ilmoittautui halukkaaksi avustamaan sarjan kuvauksissa. Hakukirjeessään hän mainitsi, että perheeseen oli muutama kuukausi sitten syntynyt keskoskaksoset.
Ajoitus oli täydellinen. Sarjassa oli tulossa juonikäänne, jossa Hanna Salin synnyttäisi keskosvauvan. Näyttelijäkaartiin tarvittiin siis pienikokoinen vauva. Von Sybelin puhelin soi ja perhe kutsuttiin studioille tutustumiskäynnille. Heidi sai avustajatehtäviä ja vauvat yhteisen roolin Salinin perheen Sofia-tyttärenä.
– Teimme sopimuksen, jonka mukaan voimme lopettaa heti jos siltä tuntuu, Satu kertoo.
– Lähdimme vähän skeptisinä mukaan, päivä kerrallaan, mutta kaikki lähti sujumaan hienosti.
Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2000, kun tytöt olivat neljän kuukauden ikäisiä. Vauvavaiheessa sekä Patricia että Alexandra näkyivät ruudussa vuorotellen Sofia-tytön roolissa, mutta kun he kasvoivat, rooli siirtyi kokonaan Patricialle.
Satu antaa tuotantoryhmälle täyden kympin kuvausjärjestelyistä.
– Kaikki tehtiin viimeisen päälle ammattimaisesti. Mitään riskejä ei otettu ja kaikki hoidettiin juuri niin kuin oli sovittu.
Tyttöjen oleskelu studioilla määritettiin minimiin. Kohtaukset, joissa Sofia-tyttö oli mukana, kuvattiin joko aamu- tai iltapäivällä siten, että studioilla oltiin matkat mukaanlukien maksimissaan kolme tuntia. Näin varmistettiin, ettei tyttöjen päiväunirytmi järkkynyt kuvauspäivinäkään. Tuotantoyhtiö vastasi kaikista kuljetuksista kotiovelta studioille ja takaisin. Paikalla oli aina myös lastenhoitaja toista lasta hoitamassa. Kaikille sarjan näyttelijöille oli etukäteen korostettu, ettei vauvoja saisi suotta häiritä eikä heihin saisi koskea ilman Satu-äidin lupaa.
Kuvausten alkaessa Satu, Alexandra ja Patricia tutustuivat Sofian ”TV-perheeseen”, jonka muodostivat Tarja Omenainen (Hannan roolissa), Tuomas Kytömäki (Aleksi) ja Jouko Keskinen (Jukka). Vähitellen myös muu näyttelijäkaarti tuli tutuksi. Studioilla syntyi ystävyyssuhteita, jotka kukoistavat yhä. Muun muassa Elinan roolia näyttelevä Sanna Luostarinen on yhä läheinen ystävä koko von Sybelin perheelle.
Ei uusintaottoja
Alexandran ja Patrician ”selviytymistarina” poikkeaa yhdellä tavalla aiemmista Kummit-lehdessä julkaistuista artikkeleista – kuvissa ei näy tyttöjen vanhempia. Rasmus-isä oli kuvaushetkellä työmatkalla ja Satu-äiti halusi rajata itsensä kuvien ulkopuolelle.
– Tiesimme median kiinnostuvan tytöistä heidän aloittaessaan ”Salkkareissa”. Teimme tuolloin päätöksen, että mahdollisissa lehtijutuissa kuvissa näkyvät vain tytöt, ei heidän vanhempansa. Emme halunneet, että kadulla kulkiessamme tytöt tunnistetaan meidän kauttamme, Satu kertoo.
Von Sybelit ovat saaneet paljon palautetta pienokaistensa TV-roolista. Valtaosa on ollut positiivista, mutta myös negatiivista ihmettelyä on tullut.
– Olisin halunnut viedä arvostelijat katsomaan miten kuvaustilanne oli järjestetty. Tyttöjä ei todellakaan rasitettu studioilla. Patricia oli kuvaustilanteessa tasan sen ajan kuin yksi otto kesti. Yhtään uusintaottoa ei otettu, jos teknisiä ongelmia ei tullut. Useinhan TV-työssä yksi kohtaus saatetaan kuvata kymmenenkin kertaa, mutta lasten kanssa toimittiin toisin, Satu korostaa.
Sofian roolin aiheuttamat negatiiviset julkisuuskokemukset ovat onneksi jääneet vähäisiksi. Kiusallisin tilanne syntyi kauppakeskuksessa, kun Patrician tunnistanut perheenäiti unohti omat lapsensa asiakasruuhkan keskelle kiinnostuttuaan liikaa ”Sofiasta”.
Vaikka loppuvaiheessa Sofian rooli henkilöityi Patriciaan, minkäänlaista kateutta tai ihmettelyä tilanne ei ole tyttöjen välille synnyttänyt. Nykypäivän lapset ovat niin tottuneita videokameroihin ja kotivideoihin, ettei tutun kasvon näkyminen TV-ruudussa ole heille kovinkaan järisyttävä kokemus.
Salkkari-studiot olivat tytöille kuin hoito- tai leikkipaikka. Tarjolla oli yllin kyllin kivoja sylejä ja muutenkin ympäristö oli täynnä virikkeitä.
– Patricia rakastui kameroihin täysin. Hän ei halunnut olla kulisseissa lainkaan, vaan meni aina sinne, missä kuvausvalot paloivat – siellä kun tapahtui aina jotain kivaa, Satu naurahtaa.
Patrician ja Alexandran reilun kahden vuoden pituinen TV-pesti päättyi helmikuussa 2003. Tytöt olivat tuolloin 2,5-vuotiaita.
– Se oli hyvä ikä lopettaa. Olimme itse asiassa poistumassa sarjasta jo aiemmin, mutta he pyysivät meitä muutaman kerran jatkamaan ”vielä kuukausi” -periaatteella, Satu hymyilee.
Sofian hahmo poistui sarjasta lopulta koko Salinien perhettä koskeneen suuren juonikäänteen tapahtuessa. Tapahtumat voi palauttaa mieleensä kesällä uusittavien Salatut Elämät -jaksojen myötä. Sofia-vauva ilmestyy ruutuun loppukesällä nähtävissä jaksoissa.
”Hirveän hyvä ilmapiiri”
Von Sybelin perhe on seurannut mielenkiinnolla Lastenklinikoiden Kummien toimintaa. Yhdistyksen toiminta ja tavoitteet tuntuvat läheisiltä nyt kun perheessä on omakohtaistakin kokemusta klinikalta.
– Kävimme kotiin päästyämme klinikalla kiittämässä saamastamme hoidosta, Satu kertoo.
– Meidät vanhemmat otettiin siellä erinomaisesti huomioon. Aina kun klinikalle meni, hoitohenkilökunta oli ystävällistä ja antoi meille aikaansa. Jos kysyi jotain, koskaan heillä ei ollut niin kiire, ettei vastausta olisi saanut – vaikka itse asiassa heillä on koko ajan kiire.
Alexandra ja Patricia ovat olleet Kummien tukijäseniä lähes syntymästään saakka. He ovat osallistuneet myös muutamiin Kummien tapahtumiin Forssassa ja Helsingissä. Koko perhe tietää, että ilman ammattitaitoista hoitoa Alexandra ja Patricia tuskin olisivat elämänsä alkutaipaleesta selvinneet. Onnistuneen hoidon myötä molemmat tytöt ovat tänä päivänä terveitä, eläväisiä, virkeitä ja onnellisia pikkuneitejä. Kummien toiminnan tukeminen on oiva tapa osoittaa kiitollisuutta myös klinikan suuntaan.
Alexandran ja Patrician elämän alkupäivät olivat Satu-äidille äärimmäisen raskaat. Stressin alla moni tapahtuma noilta päiviltä on painunut unholaan. Positiiviset kokemukset klinikalta ovat kuitenkin jääneet mieleen.
– Klinikalta jäi todella hyviä muistoja, ja ne ovatkin niitä harvoja asioita joita niiltä päiviltä muistan. Siellä oli hirveän hyvä ilmapiiri.
Teksti Pasi Mennander ja kuva Juha Loikkanen
|
|
